Ihmiset 

Koskettavia tapaamisia kemijärveläisten vierailulla evakkopitäjä Purmossa

Evakot toivat sodan tunteet myös pohjalaispitäjiin.

Yli 1100 kemijärveläisen Lapin sodan evakon tulo toi sodan kokemukset myös 2400 asukkaan pohjalaiskylään Purmoon syyskuussa 1944. Pienen maatalouspitäjän omista vaikeista oloista huolimatta siellä haluttiin auttaa, ottaa vastuuta ja tehdä parhaansa, sillä evakoitujen kohtalo oli monin verroin raskaampi. Toisaalta molempien pienviljelijätaustat helpottivat yhteiseloa.

Kahdeksan vuosikymmenen takaisia tapahtumia muisteltiin purmolaisten ja Kemijärven ylikyläläisten voimin Purmon Eläkeläisten ja Ylipurmon Kotiseutuyhdistyksen järjestämissä tapahtumissa elokuun alkupäivinä Purmossa.

Kolmen päivän aikana etsittiin ja löydettiin evakkoaikaisia lapsuusystäviä, tutustuttiin evakkokyliin ja -taloihin ja muistettiin evakossa menehtyneitä ylikyläläisiä. Ja sotien jälkeen syntyneet saivat konkretiaa vanhempiensa kertomuksille.

Evakkojen kotiinpaluu kevään ja kesän 1945 aikana oli varmasti helpotus, mutta jätti monen mieleen myös elinikäisen kaipauksen, kuten Bo-Erik Millerille. Hän ystävystyi ikäisensä kolmivuotiaan evakkolapsen Pirkko Autioniemen kanssa ja on kirjoittanut ystävälleen laulun ”Saknad / Kaivattu”. Sen hän lähetti vieraiden mukana pohjoiseen toiveenaan, että vielä joskus tapaisi rakkaan ystävänsä, josta ehti tulla osa Millerin perhettä.

Evakkomuistojen pääjuhlassa juhlapuheen pitänyt historian professori Nils-Erik Villstrand puhui omaa aikaamme leimaavista sodista sekä pakolaisista, jotka myös tarvitsevat apua. Hän tiivisti vuosien 1944-45 moraalisen sanoman yhteen kehottavaan sanaan: solidaarisuus.

Myös Pedersören kunnanvaltuuston puheenjohtajan Niclas Sjöskogin mukaan maailman kriisit, kuten Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja Lähi-Idän tapahtumat muistuttavat, että rauha ei ole itsestäänselvyys. Hän piti tärkeänä historian tuntemista ja evakkojuhlaa.

Purmon kunnan asukasmäärä kasvoi evakkojen tullessa muutamassa päivässä 45 prosenttia. Sinne sijoitettiin Vuostimon, Tapionniemen, Oinaan, Kostamon ja Tohmon pakolaisia.

– Meidän, myöhemmin syntyneiden on vaikea ymmärtää sitä isoa muutosta, joka kohtasi purmolaisia ja kemijärveläisiä. Mutta kuinka hyvin kaikki kuitenkin sujui 80 vuotta sitten, Niclas Sjöskog totesi.

Lapin sota alkoi syyskuussa 1944 ja lokakuun alkuun mennessä maakunnasta evakuoitiin Suomen eteläosaan ja Ruotsiin kaikkiaan 127 000 ihmistä ja suuria määriä karjaa. Pohjanmaan ruotsin- ja kaksikielisiin kuntiin evakkoja tuli lähes 20 000. Suurin osa oli karjalaisia, osa Lapista.

Nykyisen Pedersören kunnan alueelle, johon Purmokin on vuodesta 1977 lähtien kuulunut, sijoitettiin noin 3 000 pakolaista. Osa näistä siirrettiin Uuteenkaarlepyyhyn syksyn 1944 aikana.

Professori Nils-Erik Villstrandin mukaan kyse oli väliaikaisten ratkaisujen improvisoinnista akuuttiin ongelmaan. Samaan aikaan piti huolehtia kansanhuollosta, tarviketoimituksista ja säännöstelystä ja kärsittiin työvoimapulasta.

– Karjalaisten tilanne oli toisenlainen. Heillä ei ollut mitään, mihin palata, ja he näyttivät olevan enemmän kuin väliaikaisia vieraita. Paikallinen väki piti heitä laiskoina ja he levittivät huolta paikallisyhteisössä. Pohjanmaa oli "Karjalan miehityksen" alla. Juuri tällaiset sanat lausuttiin vuonna 1945, Villstrand kertoi yleisestä mielipiteestä.

– Toukokuussa 1945 Vaasaan kokoontui viitisenkymmentä Pohjanmaan ruotsinkielisten kaupunkien edustajaa. He antoivat viranomaisille, joita he pitivät passiivisina, terävää kritiikkiä ja kyselivät, oliko ajatuksena suomalaistaa ruotsinkieliset alueet? Kokous kannatti ajatusta omasta ruotsinkielisestä läänistä Pohjanmaalla, Villstrand kertoi.

Majoitustaakkaa pystyttiin kuitenkin ruotsinkielisellä Pohjanmaalla vähentämään nopeasti. Elokuussa 1945 evakuoitujen määrä oli puolet vähemmän kuin puoli vuotta aiemmin eli noin 10 000.

Myös Ylikylän evakkoperheiden jälkeläisten edustajat Lea Kaakkurivaara ja Ellen Jankkila palasivat puheessaan syyskuun 1944 tapahtumiin.

– Kun evakkomääräys annettiin, naiset, lapset ja vanhukset taivalsivat Kemijärven asemalle ja pääsivät junaan, kun tilaa löytyi. Kovassa kiireessä mukaan sai ottaa vain välttämättömät sekä karja, joka ajettiin jalkaisin yli 200 kilometriä ennen junaan pääsyä. Miehet olivat rintamalla.

– Tuskin ylikyläläiset osasivat aavistaa, kuinka turvalliseen, huolehtivaan ja auttavaan pitäjään he päätyivät, kun astuivat junasta ulos Pohjanmaalla Pännäisten asemalla ja saivat kyydit Purmoon ja sen lähiseuduille.

Evakkopaikoillakaan ei ollut aikaa valmistautua. Puhelinsoitolla ilmoitettiin, kuinka monta uutta ihmistä täytyi majoittaa omiin huoneisiinsa. Etsittiin ja selvitettiin jokaiselle evakkotulijalle paikka ja yösija.

Uuteen elinympäristöön alettiin sopeutua ja arki alkoi pikkuhiljaa sujua. Elettiin yhdessä ja solmittiin myös elinikäisiä ystävyyssuhteita. Paikallisten muistoja tuolta ajalta on koottu Marianne Käckon ja Henry Nygårdin toimittamaan kirjaan ” Flykting i eget land. Kemijärviborna i Purmo 1944-45”. Monet muistelijat olivat evakkoaikana lapsia, joten kertomuksissa korostuvat lasten kokemat pienet asiat päätapahtumien jäädessä taustalle.

Lea ja Ellen kiittivät purmolaisia ja lähialueen ihmisiä edesmenneen vanhemman polven ja sodanjälkeisten sukupolvien puolesta.

– Tuki ei ollut vain materiaalista. Huolehtivaisuus, jolla pakolaiset otettiin vastaan, vahvisti heidän uskoaan ihmisen hyvyyteen vastapainona kaikkeen pahaan, mitä he sodan aikana olivat kokeneet. Se antoi heille voimaa jaksaa vaikeimman ajan läpi ja antoi uskoa parempaan tulevaisuuteen.

Hilkka Jankkila